Elän villiä sinkkuelämää. Omasta mielestäni. Naimisissa vierähti useampi vuosi, lapsia tuli hankittua. Nyt haluan irti kaikista kahleista, mutta rakkaus ja rakastelu saa aikaan sen kiintymyshyökkäyksen aivoihini. Olen yrittänyt välttää sitä deittailemalla uusia miehiä, mutta sitä enemmissä määrin kiinnostus lopahtaa muihin, kun kiintymyshormonit hyökkää aivoihini.
Seksiä vaan tekee mieli. Näin sanoo yli nelikymppinen nainen. Seksi ei ole enää tabu. Voin ilmaista sitä ja omaa halukkuuttani vapaasti. En ole kenellekkään tilivelvollinen… paitsi sille kiintymyshormonini vieneelle miehelle, vai olenko?
Haluaisin paljastaa karun totuuden kiintymyshormoneistani huolimatta. En halua olla sitoutunut kehenkään. Näin sanoo minun järkeni, mutta tässä yhteiskunnassa ei taideta moista ajattelua ymmärtää. Aina pitää kuulua johonkin, jollekulle. Ainakin naisten maailmassa. Kuuluminen luo turvallisuutta.
Kiintymyshormonit voivat kiinnittää minut väärään ihmiseen, ihan vain harrastamani seksin vuoksi. Orgasmin myötä tietyt hormonit ryöpsähtävät aivokoppaani, vastusta niitä nyt siinä sitten. Voihan sitä alkaa leikkimään itsensä kanssa ja kiinnittää näitä hormoneja useampaan mieheen, mutta mitä siitä sitten seuraa?
Olet rakastunut samanaikaisesti kahteen. Tai sisäänrakennetun moraalikäsityksen kautta koemme rinnakkaissuhteen niin painostavaksi, että luovumme siitä. Toinen vaihtoehto on kertoa tilanne avoimesti kaikille osapuolille. Haasteellisempi juttu. Siinä voi olla vaakalaudalla kaikki merkitykselliseksi kokemasi suhteet.
Tosin asiat voi ottaa rennommin. Elämme kaikki kuitenkin omassa päässämme. Pitkäämme siis huolta hyvinvoinnistamme. Rakkaus on niistä tärkeimpiä.